Lumi pöllyää etupihalla, kun huiskin harjaa reippaalla tempolla vuoroin vasemmalle, vuoroin oikealle lomapäiväni kunniaksi. Lumivaippaisen pensaan alla piileskellyt huilunsa talviteloille nostanut mustarastas pyrähtää pakoon nähdessään miten joku outo, aavemainen olio heiluu harjan kanssa kuin hullu vähintäänkin. Paikoin utuisen pilviverhon takaa, paikoin paljaalta taivaalta kuu lähettää valoisia tervehdyksiä hullulle harjamiehelle sen jälkeen kun aurinko hetken taivaanrannalla viivähdettyään häipyy maapallon toiselle puolelle.
Sen tunnen, että ei yksistään hulluus sen paremmin kuin viisauskaan, vaan kipakka pakkanen ja vartalon rivakka liike on se kombinaatio, joka nostaa raikkaat ruusut poskille sitä mukaa kun ensin etupiha, sitten autotallin edusta ja viimein takapihan polku tulevat putsatuiksi.
Ja ennen kuin huomaan on jo ilta kun näen käteni ojentamassa Ruusulinnan ovimikolle ei harjaa, ei ruusuja poskilta eikä mustarastaan huilua vaan pääsylippua. Raps, lippu repäistään kahtia.
"Kun nään sun illalla, Perfidia..." iskee korvaan kun astun ovesta sisään ja samantein mielen valtaa into ja kiihkeys, ota nyt narikkamies nopeasti tämän mun palttoo, mulla on kiire cha-chaalle! "... niin hopealla askeltes tien, mä peitän jos missä näyt", yks-kaks-kolme-cha-cha... solisti antaa tahtia. "Minä olen luotu kiertämään, oon paljon nähnyt vanha kuu." Myöhäistä, cha-chaat meni ennen kuin edes ehdin narikkalapun työntää taskuun.
Iloista tanssikansaa virtaa sisään kenkiään kopistellen ja hyvää uutta vuotta toivotellen. Pälyillään sinne, vilkuillaan syrjäsilmin tuonne, että jaha, ketähän tuttuja saattais nähdä, ellei peräti edellisen tanssirupeaman ihastuksen kohdetta? Vaihdetaan tanssipopot jalkaan, sipaistaan hiuksia, kohennetaan kuka hametta, kuka housujaan, kolmas ojentaa narikkatytölle kelsiturkin. Pyyhkäistään olkapäälle pudonnut roska pois, käännetään kello ranteessa oikein päin, yskäistään kouraan. Kaiken yllä leijailee käsinkosketeltava mutta näkymätön ja hauraanohut jännityksen odotus. Ohi leijailee yks jos toinen parfyymipilvi, liukuu sieraimiin ruusu, kielo, jasmiini, magnolia, hyasintti, kölninvesi; liukuu tuoksut ilmassa paikasta toiseen kuten katseeni, joka tavoittaa tanssivan yleisön, Sinitaivas-yhtyeen saundiinsa uppoutuvat jäsenet, orkesterikorokkeelta nähtävää metallin ja hopean kiiltoa, pronssia ja kromia, punaisia ja mustia soittovälineitä, vahvistinlaitteita, elektroniikkaa sekä jämeriä kaiutin-kaappeja, joilta tänä iltana on lupa odottaa lumoavia säveliä, satuttavia sointuja, mollia ja es-duuria uuden vuoden kunniaksi, saanko pyytää, kiitos!
Ja eiköhän ilmoille kajahda herkkä slovari, joka vie mennessään niin minut kuin sadat muutkin tämän vaihtoehdon valinneet tanssijat. Päkiä vingahtaa parkettia vasten, rytmi asettuu polven painanteeseen. Tanssitaito mihinkään kadonnut, jota tuli vähän etukäteen autossa uumoiltua. Tosin tanssiliikkeitteni nyanssit ovat hieman kulmikkaat johtuen turhan pitkästä tanssitauosta, mutta siitäkös sitten norjistuivat kuta loitommalle ilta kiirehti.
On hetki hengähtää: Síninen enkeli tarttuu käteen (siis drinkki) Sinitaivas-yhtyeen ja uuden vuoden aaton kunniaksi. Tunnen sormieni välissä lasin kylmän pinnan, drinkin violetti polte koskettaa huulia, valuu kirpeänä maltona pitkin kitalaen poimuja ja syöksyy alas syvyyksiin. Sininen enkeli liitää suonissa, kohoaa rinnasta ylös päähän hiusmartoon saakka. Ah ja voi tätä jumalten nektaria! suonet, jäsenet, lihakset laukeavat sen voimasta, mieli alkaa nauraa, nauraa kenelle? sulle Kristoffer! sun hulluudelle, viisaudesta ei tietoakaan. Istut siinä baarijakkaralla vitriinin taakse vangitun pullan vehnäisessä tuoksussa, oluthanan sihinän vieressä.
Siinä tsiduut ympärillesi, varmistut ettei kukaan kuule, hyräilet Norolan poikien mukana ja kuvittelet kuin olisit lavalla. Mikki kouraan, rumpali takoo kattiloita, kitaristi hakkaa kitaran kieliä, hanuristi repii kurttua selkäsi takana. Tunnet miten bändi toivoo sinun onnistuvan ja siksi laulat kuin koskaan ennen, näet sydän iloa tulvillaan miten ihmiset kyynelsilmin ihailevat ja rakastavat sinua, hymyilevät ja sydämmellään laulavat sinun kanssasi ja siinä seisot ja siinä hetkessä olet onnenpoika.
Enkelin voima vähenee, tanssin liike kutsuu jälleen. Pieni pään nyökkäys, hymy siellä, valkeiden hampaiden välähdys tuolla, huulipunaa, poskipunaa, huulikiiltoa, kajalia, mintulle tuoksuvia hiuksia, tummia hiuksia, vaaleita hiuksia, kahisevia hiuksia, punaisia ja raidallisia, ponnareita, nutturoita, pörhelöitä ja mitä niitä nyt onkaan. Ja musiikki iskee tajuntaan, vie ja lennättää yli salin, yli Ruusulinnan, yli Nurmijärven, yli Salpausselän ja Pohjoisnavan.
Käsi puristaa kättä, koskettaa sileää puuvillaa, paljasta ihoa, irtoaa, ottaa kiinni, työntää, vetää, pyörittää, lierittää. Nähdään vartaloiden kosketuksia, sulavaa vääntyilyä, kieputuksia, vanutuksia, nopeita spinnejä, äkkinäisiä trillejä ja mitä niitä nyt onkaan. Ja siinä tanssit foksia ja tangoa tunteella, shufleeta ja jiveä into piukeena, buggaa... ja sitä rataa. Näetkö miten pistelen jaloillani, näetkö kehoni keinunnan, tunnetko käsieni vasteen! tosta noin, ollaanko sitä paljonkin tanssittu? no miten sen ottaa, monta vuotta mutta harvakseen, tykkäätkö Norolan pojista, joo kovasti, letkee saundi... kiitos, kiitos.
Miehet asettuvat rintamaan: periksi ei anneta sano. Kädet pyyhkivät housun pielusta, nenäliina otsanpintaa, pälyilyä, harhailevia katseita, kaulan venytystä, pään kääntyilyä, silmien siristelyä, ja naiset: talvinen puutarha-aitta, rivissä mekot, hameet, vihreää ja mustaa, punaista ja valkoist, paljetteja ja kimalletta. On amaryllistä ja hyasinttiä, on joulutähtiä ja atsaleaa, pitkää hametta ja lyhyttä pikkumustaa, joiden alta suihkii silmiin sukkahousuja leopardikuviollisina, salmiakkikuviollisina, ja pahus, että on nätit kengät, ohuet nauhat, kiiltävät soljet, ranskalaiset korot, sirot ja somat nilkat; käden ojennuksia, nyökkäyksiä, niiauksia, hymyjen ja sanojen vaihtoa, letkautuksia, naurahduksia, joo näillä mennään, joko puhellen tai äänettömästi.
Tanssin taika vie ja viettelee, huumaa, lumoaa, sammuttaa järjen, tarjoaa tanssin jumaluutta niin paljon kuin tahdot ottaa vastaan. Kannatti tulla, kannatti unohtaa kotiaskareet, jättää sohvan armoitettu pehmeys, television tähtinäyttelijän krokotiilin kyyneleet, intohimon tekosuudelmat, riuskaista itsensä irti nettipedon orjuuttavasta otteesta, unohtaa jääkaapissa houkuttelevat marsipaani- ja kermaleivokset, onnellisen possun silavat kinkunviipaleet, heittää harja lumihankeen ja ilotulitusraketit ostamatta ja tulla tänne, tanssia täällä, tavata ihmisiä, vaihtaa sananen jos toinen tai edes hymy, kuulla upeaa musiikkia, tanssia väsyksiin asti, tanssia, tanssia, tanssia... tanssia "sielu säröille" kuten Pilke upeasti sanoo.
Sitten se kajahtaa! Moon river. Hidas valssi vyöryy korvaan, täyttää suun ja silmät. Ehkä solisti oli sen kuuluttanut tulevaksi mutta mitään huomaa siinä intohimojen kihisevässä ampiaipesässä kun ensimmäiset sävelet helkähtävät ilmoille, poikkihuilu väreilee - siinä se mustarastaan kadonnut huilu soi, voi miten kaunista!
Mutta miksi niin mustaa? miesrintama edessä muurina kun nytkähdän liikkeelle kuin norsu suosta. Iskee paniikki, iskee hätä nyrkeillä rintaa kuin King Kong konsanaan. En näe mitään. Pois edestä, antakaa tilaa hyvä luoja sentään! te kyllä sen löydätte, te kyllä ehditte, antaaks kun minä... Kuin toivon lähettiläänä työnnän kourani kiihkeänä kuhisevän miesjoukon läpi ja kas: siihen tarttuu hento käsi. Mikä helpotus!
Saattoikohan käden omistaja ajatella, että onneksi edes tuo herra hakee. Jaha, onkin sama heppu, joka aina pokkaa hitaalle valssille. Nonnii nyt sitten mennään. Ja taas silmät kiinni, siis hänellä. Tästä tuleekin survival-tanssi. Noin sain estetty, ettei törmätty pylvääseen. Ja noin, ettei menty seinästä läpi. Vähän laidat kolisee, mut ei ruumiita, hyvä niin. Mitäs seuraavaksi. Ja tuosta kun rata on auki, eikös vaan laseta menemään piiiitkin askelin kuin vinttikoira aavikolla. Hyvä että mukana pysytään. Ei sillä paljon päätä palele, ei tutise puntti. No antaa sen nauttia vuoden viimeisestä päivästä kun ei näytä enää olevan tässä maailmassa, ehtiihän tuota... Hupsista vaan, päästiinpä kalkkiviivoille jota kuinkin ehjin nahoin. Ja toinen samanmoinen, kai mun tuurikiintiö tuli täyteen. Kiitos ja porlottis!
Ja mitä näkee soittajamaestro ylhäältä kateederilta, että tuolla toi Kristoffer vaappuu ja huojuu kuin pystyyn nostettu cobra ja eikös vain silmät kiinni. On siinä daamilla ohjaamista kyllä. Vie sitä kuin mätää kalkkunaa, ja hyvä että viekin. Huh, läheltä piti ettei pylväs kaatunut. Ja kas kun ei rysäyttänyt seinästä läpi. Huh, huh, että laidat kolisee ja morkoolit soi. Varo vaan nahkaas jos kaijarit kaadat. Eikö se tajuu, että äijät pitää näkimet avoinna kun tanssitaan. Pannaas tosta sille yksi riitasointu, jotta heräis. Ei se ees huomannut. Jaksa tota kattoo. Pääsispä pian tauolle ja isännän tarjoamien voileipien pariin, jaa-a ettei vaan jotain kylmäsavuporoa...
Entä sitten Kristoffer: Onneksi tämä daami on taitava seuraamaan. Juuri noin, hyvin luonaa. Nyt juuri, nyt suljen silmäni. Hidas valssi, ehkä herkin tanssilaji kuunaan. Niin pehmeää, niin sensuellia. "...wider than a mile." Nousee ja laskee jalan alle, YKSI-kaksi-kolme, pyörittää, vierittää, keinuttaa, YKSI-kaksi-kolme, kuljettaa, liidättää, nostaa ja laskee, ylös ja sitten alas, oikealle ja sitten vasemmalle, myötäpäivää ja sitten vastapäivää, tarttuu sävel käteen, rytmi sinisenä liekkinä syvälle lantioon ja ilotulitusraketit räjähtelee, paukkuu, poksahtelee, räiskii tuhansin värein ja kuun hopea ryntää katosta läpi, kimpoaa soittimien kielistä, iskee kipunoita taivaasta, ruusut irti linnan seinistä, kromin välkkeestä, kietoo, lumoaa, hurmaa, humalluttaa kuulijansa, meidät jotka olemme kauniita kaikki kun tanssimme "... oh, dream maker, moon river and me". Voi mitä tanssin taikaa! ja tämä vain siksi, että lumitöiden sijaan päätit lähteä ja kohdata tanssi-illan kauneuden.
Hidas valssi vaihtuu tangoon, vaihtuu humppaan, tulee "Raatteen tiellä", soittajat vetävät sotilaslakit päähän, sanotaan että kaikella kunnioituksella, lieko ollut jotain kärhämää aiemmin? Solisti sipaisee sileää leukaa "armeija käyty vaikka parta ei kasva." Taittuu kävelyhumppa, toisella bugga, kolmas cocktailtyyliin. Humppa vaihtuu foksiin, foksi fuskuu, tulee Rihannaa, ella eh eh eh under my umbrella...
Joulukuu jää taakse, kahden kuun kuukausi – Blue moon – sininen kuu. Jää taakse Perfidian vanha kuu ja Moon river ja vanha vuosi. Vauhti hiljenee, rytmi pakenee polven painanteesta ja Uusi vuosi astuu tilalle. Ilotulitteet räiskähtelevät ja poksahtelevat taivaalla, josta suudelmankevyenä leijailee pakkaslumi tähän Pohjolan valkeaan yöhön, tähän uuteen ja niin mielettömän, mielettömän kauniiseen maailmaan.