Kuikka. Siinäpä loistopaikka. Kuulinkin, että Jyväskylän seudun keskiviikkojen ja perjantaiden tanssillinen paratiisi, vai oliko se tanssin aarreaitta. Ei muista, vaikka viikolla syömäni nokkosyrtin pitikin muistia vahvistaa.
Eilen päivällä kaverini joe soitti minulle ja pyysi tulemaan kalastusreissulle. Ajattelin, että mikä ettei ja samaan syssyyn voisi sisällyttää tanssitkin, koska en vielä tänä yöttömän yön kesänä ollut moista tempausta tehnytkään. Katselin kuitenkin huoltoaseman pylonia ja siellä siintävää polttoaineen hintataulukkoa. Kovasti näytti suolaiselta, joten päivän mittaan soittelin kaikki lähiseudun kaverit läpi ja tekstailinkin muutamaan otteeseen.
Minulla ei kovin montaa kaveria, ainakaan hyvää ole maisemissa, vaan kaikki ovat joko lomamatkalla, asuvat muualla, harrastavat eri asioita tai kaikkea muuta sellaista. Sain kuitenkin matkaseurakseni toivon ja onnin. Naispuolisista mukaani lupautuivat valo ja tyyne.
Juuri kun olin lähdössä matkaan, koputti ikkunaani nukkumatti ja vaati avaamaan ikkunan. Raotin sitä hieman, mutta tiukkaan sävyyn sanoin hänelle, ettei ole sopivaa ottaa automatkalle nukkumattia riesaksi, hänellä kun on aiemmin ollut taipumusta häiritä ajosuoritusta. Ja etenkin tälle reissulle ei, sillä tanssien jälkeen suuntaisin joelle, kuten hän oli päivällä minua pyytänyt.
Mukana minulla oli perhovehkeet, virveli, vaihtovaatteita ja tietysti olin jo pukeutunut tanssitamineisiin.
Niin lähdettiin täydellä autolla, kokeeksi kimppakyydillä, vaikka jo alussa tiesin miten siinä tulee käymään. Kukaan tuskin minulle mitään matkasta maksaa. Autossani on kuitenkin sellainen extra-varapenkki, jos sattuisi hyvä tuuri ja saisin saatille jonkun virkeän neitosen. Niinpä matka alkoi kuitenkin vajaalla autolla.
Kun olin puolessa matkassa seisoi pysäkillä viittiloimassa sade. Hiljensin hieman vauhtia, ropelsin pissapoikaa merkiksi, että vettä on omasta takaa ja pyyhkäisin auton viiksiä rempseästi. Taustapeilistä näin, miten tyttö polki jalkaansa asfalttiin, mutta rauhoittui sitten kuitenkin.
Valo loisti ikkunasta koko menomatkan ja toivokin oli hilpeänä. Onni oli ehkä kaikkein mukavinta matkaseuraa, sillä on todellakin onni tämä suomen kesä ja lavatanssit.
Perille päästiin. Toivo ryntäsi lähes alussa baariin ja pysyttelikin siellä sitkeästi. Valo meni riviin ja haki ahkerasti. Minuakin haettiin niin, että useimmille tuumasin, "jos on yhtä hyvä syönti joella kuin on haettavaksi tuleminen, niin kotimatkalla on auton takakontti täynnä kalaa". He ihmettelivät höpinöitäni.
Kuikan naistentanssit ovat jotain elämää suurempaa. En edelleenkään ole missään muussa suomen kolkassa tavannut niin tasaista ja lähes 100 prosenttista tanssitaitoa kaikilla, kuin noilla Jyväskylän seudun ihmisillä taitoa on. Kun sitä muutamille vuodatin, he kysyivät olenko samaa porukkaa, puistin vain päätäni. Ei minulla ollut mitään jakoa sen suhteen, vaan koetin räpisköidä mukana. Olisihan se 100% ollutkin, ellen olisi itse ollut paikalla!
Tyyne haki myös, mutta vasta yöllä myöhään. Siellä joella siis. Ei kuiskaustakaan, eikä edes tuulen värettä.
Toivo virkistyi alkuillan jälkeen, vaikka olikin pikkuisen hutikassa.
Pääsin kuitenkin fiilistelemään, vaikka toivo meinasi sen suhteen olla mennyttä. Nimittäin pahoin jo pelkäsin, että täällä pitäisi osata yhtä hyvin tanssia, kuin he, mutta he ovatkin niin mukavia ihmisiä ja minut vapautettiin pälkähästä. Erityiskiitos ja maininta lähtee...rum.rum.rum...arpoo hän tuttavallisesti, nam....Trinitylle!
Porukkaa oli sopivasti ja taivas sininen. Aurinko tosiaan paistoi koko ajan, eikä mennyt mailleen oikeastaan koko yönä. Hikeä pukkasi, mutta ilmeisesti se ei tuoksahtanut, sillä joka pelin olisi saanut tanssia, jos vain olisi jaksanut. Miehille tarjoiltiin tunti 23-24, mutta tuossa vaihessa tein tuhkimot joten se varapenkkikin oli nyt sitten täytetty, eikä saatille kannattanut enää ketään edes pyytää.
Kovasti muuten oli myös tuttuja paikalla, vaikka sellaisia ihan varsinaisia tanssiystäviäni ei kuitenkaan. Eräs toinen lava oli vienyt osan porukasta ja osa tämän porukan osasta jännitti, miten tanssijoita mahtaisi paikalle tulla. Tanssillisesti ehkä kuitenkin parempi kuin se toinen lava, mikä juurikkajuttu se olikaan?
Kaikki eivät minua hakeneet ja sula mahdottomuus se olisi ollutkin, sillä aika loppui kesken. Vastapalveluksen tein muutamille ja hain sitten sellaisia, joiden kanssa vielä halusin tanssia. Muutama haku kuitenkin vain.
Lupasin itselleni tällä kertaa laskea ja ilmoittaa saldoni, koska sitä olen joskus palstalta päässyt lukemaan ja ihmettelemään. Mutta koska tanssidaamien joukossa oli jokunen yliupea ja suorastaan ihan mahdoton, menin hämilleni, sekosin laskuissa, hukkasin muistini, enkä siten voi ilmoittaa kuin viime kerralla riutanharjun tansseista laskemani saldon joka oli seuraavanlainen: tanssin 24 eri daamin kanssa. Minua haki kymmenen ja itse hain neljäätoista. Heistä muutamaa useasti. Minua haki kolme uutta daamia ja itse hain kahta uutta. Olen pahoilla Kuikan laskujen sekaantumisesta!
Kuikan ilta meni kuitenkin upeasti ja oli aika lähteä kera tuhkimon, onnin, toivon, tyynen ja valon sinne joelle jossa jo tulomatkalla olin piipahtanut. Joki oli valloitettu ja miehitetty lähes täysin, mutta tyyne, tuo upea ja uhkea hmmm... veden pinta lohdutti minua, että kyllä osa heistä varmasti jo nyt on poistunut joelta.
Kun pääsin lopulta ihan oikeasti sinne joelle, ei siellä enää ketään ollut. Ei edes hyönteisiä. Tyyne oli heti rannassa, valo ei himmennyt koko yönä, sillä jos pystyin hengettömän siiman pujottamaan yön pimeimpänä hetkenä mitättömän pienen koukun silmään, niin valoisaahan siellä oli.
Kun olin haravoinut siis perhostellut / heitellyt koko joen läpi, alkoi toivo ryyppäämään rankasti. Ei nykäisyä, ei iskua, ei mitään. Vaikka olisin pujottanut koukkuun mummon tekemän lihapullan en olisi saanut saalista, niin hiljaista oli. No, kun ajatellaan rehellisesti, niin ei minulle olisi taimen, eikä kirjolohi enää maistunutkaan, sillä koko viikonlopun ja alkuviikon olin edellistä syönyt. Nyt oli sitä paitsi jo keskiviikko ja jos meinaa pitää hengityksen raikkaana seuraavia -nyt toisessa tanssiparatiisissa- tansseja varten en voi loppuviikosta kalaa edes syödä. Eipä silti, koetin siellä Kuikassakin olla raikkaana :)
Ehkä joella oli liian valoisaa ja tyyntä, sillä taimen on arka kala. Osa kalakavereista, viehättävistä neitosista tällä kertaa, oli onnekseni vielä jäänyt kuitenkin laavulle tulille ja he kertoivat jonkun porukan vetäneen ne kaksi viimeistä taimenta illan kuluessa, mutta ei ne viimeisiä olleet, koska näin yhden komean hypyn ylimmän kosken suvannossa.
Lähdinpä siis kotia kohti ajelemaan ihan aamun ensi valon säteiden saattelema ja koetin kasata kimppakyytini vielä kerran mukaan. Toivo oli siinä vaiheessa sammunut ja hänet piti kantaa autoon. Tuhkimo oli kadonnut yöhön, tyyne halusi jäädä joelle ja valo nousi korkealle taivaalle. Jokikin piti hyvästellä ja saa olla viimeinen kerta ainakin tälle kesälle, kun kaksi asiaa samaan matkaan koetan sovittaa.
Juopunut toivo makasi siis autoni takapenkillä ja huhuilin vielä onnia mukaan. Hän vastahakoisesti asettui apukuskin paikalle, mutta nuokkui pahaenteisesti lähes koko kotimatkan.
Vasta aivan kotikonnuilla sain kyytimaksun tingattua onnilta, sillä kun hirvi hyppäsi (odotetusti) pusikosta tielle tein sadannenkymmenennen väistöliikkeeni ja jatkoin ehjänä kotimatkaa.
Kun enää pari kilometriä oli matkaa kotiovelle, huomasin bussipysäkillä viittiloivan miehen, joka osoittautuikin nukkumatiksi. Kaveri oli yrittänyt liftata koko illan tanssipaikan suuntaan, kävellyt aina välillä hieman päästen juuri siihen missä nyt oli. Kukaan ei ollut ottanut miestä mukaan, enkä ihmettele, sillä niin rähjäisessä kunnossa kaveri jo olikin.
Koska itse olen kovinkin auttavainen toisinaan, niin hellyin ottamaan hänet kyytiin tietyin ehdoin. Ei saanut häiritä kuljettajaa, mutta päästyään kyytiin hän virkosi, irroitti turvavyön, hyppäsi niskaani ja painoi päätäni voimakkasti alaspäin. Ravistelin hänet irti, mutta kaveri keksi heittää hiekkaa silmiini, sekä veti ryökäle silmänluomiani niin että ne venyivät sellaisiksi pieniksi nahkapusseiksi silmieni päälle.
Riitahan siitä tuli lopulta, eikä toivo korvaansa lotkauttanut takapenkiltä puolustaakseen minua. Onni vaan hymyili hiljaisena, kun taisi olla niin mukava tanssi-ilta. Vasta kun lupasin tarjota nukkumatille aamukahvin ja pyysin häntä tulemaan illalla uudelleen kylään, hänkin rauhoittui. Olisi tiedossa nimittäin kova työpäivä ilman unta ja kellohan onkin jo niin paljon että työt kutsuvat. Saas nähdä miten työnlaatu kärsii...?
Kiitos tanssittajille.
ps. nukkumatti vielä tuossa yrittää riitaa haastaa...sitkeä kaveri, mutta en anna periksi.
Vinkelis