Olin juuri tullut saunasta. Istuin mökin portailla iho höyryten. Katselin järvelle, laskevan auringon kultaamaa Poron saaren rantaa. Oli lauantai. Kesäillan leppeä tuuli kantoi korviini yli tyyntyvän järvenselän tanssimusiikkia:
- Aavan meren tuollapuolen jossakin on maa…
Välillä laulu kuului selvemmin, välillä se häipyi tyystin ja illan hiljaisuus sai vallan. Laulu kuului Juurikkasaaren lavalta. Nuorena, lähes lapsena, olin käynyt siellä usein polkupyörällä. Olin silloin kovin arka ja tanssitaitoni oli rajallinen. Yleensä en uskaltanut ketään hakea – katselin vain jonkinlainen kaiho rinnassani. Sitten vähitellen katseeni yhä useammin löysi tanssijoiden joukosta hyvin tavallisen näköisen harmaasilmäisen tytön. Hän oli pukeutunut vaatimattomasti farkkuihin ja harmaaseen puseroon. Hän ei ollut kaikkein suosituin, mutta yleensä hän sai tanssia kaikki tanssit. Lopulta rohkaisin mieleni ja hain häntä tanssimaan. Hän painautui lähelle ja hänen poskensa oli kuuma. Askeleet sopivat hyvin yhteen. Sen jälkeen minulla oli tapana hakea häntä kahdesti illan aikana. Enempää en tohtinut. Koskaan emme vaihtaneet sanaakaan. Tanssimme vain hiljaisuuden vallitessa. Hänen nimeään en tiennyt. Mielessäni kutsuin häntä harmaavarpuseksi.
Äkkiä mieleni teki lähteä tanssimaan. En oikein tiennyt miksi. Kaipasin jotakin: tanssia, ihmisiä, musiikkia, jotain tämän hiljaisuuden ja rauhan vastapainoksi? Pukeuduin nopeasti, heitin veneeseen lämpimän takin kotimatkaa varten ja lähdin. Laskeva aurinko lämmitti vielä poskeani - kuin tanssissa harmaasilmäisen tytön kanssa? Mieleni oli apea ja olin jo kääntyä takaisin, mutta alati voimistuva musiikki veti puoleensa.
-missä kukat kauneimmat luo aina loistettaan…
Pian veneen keula saavutti Juurikkasaaren rantanurmen. Vedin veneen puoliksi maihin. Järjestysmiehiä ei näkynyt. Nousin kaksi porrasta lavalle ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin. Kaikki oli niin kuin ennen. Otin vanhan paikkani sisäänkäynnin pielestä. Katselin ohitse kiitävia pareja. Tanssijat olivat vanhentuneet melkein yhtä paljon kuin minäkin. Tanssipari oli pysähtynyt hetkeksi kohdalleni ja katseeni tavoitti kukkamekkoisen naisen harmaat silmät. Oliko se hän? En ollut varma. Seraavalla kierroksella naisen katse pysähtyi minuun hetkeksi.
-Oi jospa kerran sinne satumaahan käydä vois…
Hain naisen tanssiin. Kaikki oli niin kuin ennen. Hän painautui lähelle ja poski oli kuuma.
- Oletko se…
- Älä sano mitään! Tanssitaan!
Kuin yhteisestä sopimukseta tanssimme yhdessä loppuillan. Sanaakaan sanomatta. Tanssien välillä saatoin havaita hänen silmiensä kostuneen. Viimeisen valssin jälkeen nainen otti kädestäni ja katsoi kysyvästi. Johdatin hänet rantaan. Hän astui veneeseen, otti takkini harteilleen ja istui veneen perään. Lähdin soutamaan. Oli aivan tyyntä. Hän osoitti pientä luotoa Murtoselällä. Hankaimista kuului vingahduksia ja ojensin käteni veteen kastellakseni hankaimet. Hän viitasi kieltäen ja ymmärsin, että tämä ääni kuului järvelle.
Nousimme luodolle ja istuimme rantakalliolle. Hän piti kiinni kädestäni ja nojasi kylkeeni. Katselimme Murtorannan pimeää metsää, pohjoisesta loistavaa Jyväskylän valojen kajoa ja Kinkomaan rantatietä kiitävien autojen valoja. En tiedä, kuinka kauan siinä istuimme. Kun nouseva aurinko alkoi luoda punertavaa hehkua taivaalle Vaajakosken suunnalla, nainen nousi ja lähdimme paluumatkalle.
-Kerro että aatoksissain on vain yksin hän…
Nainen nousi veneestä Juurikkasaaren rantaan.
- Missä näemme udelleen?
- Taivaalla, hän sanoi ja lauloi hiljaa:
- Vaan siivetönnä en voi lentää, vanki olen maan…
Paluumatkalla soudin hitaasti. Olin yhtä aikaa sekä surullinen että helpottunut. Olisin halunnut tietää enemmän ja toisaalta saattoi olla hyvä, etten tiennyt. Yhden arvoituksen selviäminen herättää vain joukon uusia. Pääsin mökkirantaan yhdessä aamun auringonsäteiden kanssa. Pian ne nostaisivat järvelle amutuulen ja aamun ensimmäiset laineet.
- Missä onnen kaukorantaan laine liplattaa…
Avainsanat: laulu