Minä: "Vanha viisaus tietää, että jos riitämme itsellemme, riitämme kenelle vain. Jos emme ole itsemme mielestä tarpeeksi, emme ole tarpeeksi kellekään muullekaan".
4711: "Kiitos, Pia M, että jaksat näitä hakurivissäkin hyvää oloa lisääviä elämänviisauksia sorvailla."
Kiitos kiitoksista, Kolina, mutta tuo tosiaan oli vanha viisaus eikä minun sorvaamani :-)
Palatakseni tuohon riittämiseen jatkan vielä omaa ajatustani ja sitä, minkä aikoinani omassa itsessäni tunnistin myös. Mikä ajoi intohimoisen lavatanssijan tanssimaan aina vain enemmän ja enemmän, kurssittamaan itseään enemmän ja enemmän, oli jatkuva oma sisäinen keskeneräisyyden ja riittämättömyyden tunne.
Tanssissa oli aina saatavilla lisätietoa ja kursseja. Omaan epäonnistuneeseen oloon oli aina selitys: huono seuraaminen, huono lajituntemus, vieras kuvio. Siispä kursseille ja sitten viemään opittua käytäntöön. Ja aina oli jokin uusi syy kokea oma tanssijuutensa puutteellisena, koska joka tanssi-ilta kohdalle kuitenkin osuu joku jonka kanssa askel ei osukaan yhteen. Mutta sillehän on siis syy: huono seuraaminen, huono lajituntemus... jne... ja taas lisää oppimaan.
Ikään kuin sitä olisi yrittänyt rakentaa itseään ihmisenä valmiiksi tanssin kautta.
Totuus on, että tanssin kautta todella voi rakentaa itseään ja minuuttaan ehjemmäksi. Mutta oikea tie minuuden löytämiseen tanssin kautta ei mielestäni ole paritanssi, koska paritanssi keskittyy aina sen toisen tanssijan, toisen persoonan huomioimiseen. Minuus vahvistuu, kun saa keskittyä luvan kanssa omaan itseen, omaan kehoon, omaan liikkeeseen, omaan tulkintaan. Ihmisestä tulee sallivampi omaa itseään kohtaan, omat rajat tulevat tutuiksi - monesti käy niin, että rajoja on siellä missä ei ole arvannut niitä olevan, ja toisaalta niin, että rajoja ei olekaan siellä missä on luullut niiden olevan.
Se voi olla pelottavaakin. Ei ole sattumaa, että yksi terapian muoto on juuri tanssiterapia.
Joka tapauksessa, paritanssissa kun edetään riittävän pitkälle, on olemassa se vakava mahdollisuus että yksilöstä ei tulekaan sallivampi omaa itseä kohtaan, vaan tuomitsevampi, ankarampi. Samassa saatetaan ruveta tuomitsemaan herkemmin myös tanssipartneria, vaatimaan enemmän, sallimaan vähemmän. Minusta tässä on taustaa sille, miksi tanssipaikoilla näkyy näitä mies- ja nais"nirppoja". Tanssi ei enää ole nautinto tai ilo, vaan alati keskeneräisen oman itsen paikkausyritys, johon osallistutetaan myös kulloinenkin tanssipartneri. Onnistunut tanssi = olen eheämpi, epäonnistunut tanssi = olen edelleen keskeneräinen. Totta kai tuollaisessa tilanteessa haetaan sellaisia tanssipartnereita, jotka nimenomaan tuottavat itselle sen eheämmän olon. Keskeneräisyyden tunne on tuskallinen.
Seuratanssijana, paritanssijana, minulle oli outo mutta erittäin vapauttava kokemus käydä luovan tanssin tunneilla, jossa mikään tekemäsi liike ei ole oikein tai väärin. On vain liike, jonka tuotat siihen hetkeen, omasta itsestäsi. Osa omaa minuutta muotoutuu asennoiksi ja liikkeiksi, tulee ulos, on olemassa vain sen hetken ja katoaa. Sitä ei jaeta kenenkään kanssa, se on omaa henkilökohtaista omaisuutta ja arvokasta juuri sellaisena.
Saattaa nyt mennä liian analyyttiseksi. Mutta tulipahan suollettua.