Tästä ajatusrakennelmasta lähti joka tapauksessa se alkuperäinen väittämäni, että tanssi nykyisessä muodossaan jollakin tapaa suosii sinkkuna olemista/pysymistä. En tiedä mitään muuta harrastusta, jossa miehen ja naisen välinen kohtaaminen saisi sellaisia syvyyksiä ja aspekteja kuin tanssissa. Ja vieläpä siten, että se silti vaatisi kummaltakaan minkäänlaista sitoutumattomuudesta luopumista.
Jatkan ajatustasi.
Joitakin vuosia sitten olin syvällä paritanssin lumoissa. Jokainen uusi tanssituttavuus-mies oli kuvaamasi kaltainen syvän miellyttävän suon silmäke, johon saattoi upota turvallisin mielin kahden kappaleen ajaksi, ja josta yhtä mielellään kohosi ylös kohtaamaan seuraavan tanssituttavuuden. Luulenpa tietäväni, mistä puhut.
Näin jälkikäteen olen ollut havaitsevinani aikaisemmassa tanssiminuudessani riippuvuuden piirteitä. Olin niin riippuvainen tuosta jatkuvasta tanssinirvanaan vajoamisesta aina uudelleen ja uudelleen, että mikään mikä sen lopettaisi, ei olisi tullu kyseeseen. Nyt myös ymmärrän, mitä tyhjiötä sisälläni pyrin tuolloisella addiktiollani täyttämään.
Viime viikkoina olen sattuneesta syystä joutunut miettimään omaa tanssijuuttani ja tanssinopettajuuttani suhteessa muihin, suhteessa aikaan, suhteessa ympäristöön. Olen havainnut, että tämän päivän näkemykseni paritanssista ei ole ollenkaan niin fanaattinen. Päin vastoin koen, että paritanssi on tanssimuotona hyvin läheisriippuvainen: ilman toista ihmistä en ole tanssija, eikä tanssia itseäänkään ole olemassa.
Minusta paritanssissa, silloin kun upotaan siihen syvälle, on tietyssä määrin kyse tanssin ja tanssijuuden harhasta. Paritanssissa vain kaksi on yksi, ja yksi on vajaa, yksi ei ole mitään - vain puolikas joka odottaa sitä toista puolikastaan. Kuitenkin terveen ihmismielen perusta on, että ihminen on kokonainen, ehyt ja riittävä yksinään, yksilönä. On tervehdyttävää oppia tietämään, että riittää omana itsenään, on omana itsenään kaikki mitä tarvitsee olla.
No, tottakai pidän edelleen paritanssista ja tulen käymään tansseissa aina kun on aikaa ja jaksamista. Mutta paritanssin syövereihin, lumoihin, sen seireeninkutsuun tuskin enää vajoan. Olen siinä onnellisessa asemassa, että voin kokeilla ja kokea tanssin monia eri osa-alueita sekä tanssien että opettaen, yksin, kaksin tai ryhmässä.
Olen sitä mieltä, että jokaisen paritanssijan olisi erittäin terveellistä ja toivottavaa tutustua myös omaan itseensä tanssijana: kuka MINÄ olen, millainen tanssija olen, kun olen oma itseni, yksin. Paritanssija määrittelee itsensä aina toisen ihmisen kautta: olenko hyvä viejä, osaanko seurata hyvin, kuinka tuo toinen minut ottaa vastaan, kuinka hän minuun reagoi, kelpaanko, kelpaako tuo toinen minulle. Tosielämässäkin varmasti herkästi toimimme juuri näin: mitä muut ajattelevat minusta, olenko riittävän hyvä ihminen/puoliso/työntekijä/vanhempi.... mutta riitämmekö me itsellemme?
Vanha viisaus tietää, että jos riitämme itsellemme, riitämme kenelle vain. Jos emme ole itsemme mielestä tarpeeksi, emme ole tarpeeksi kellekään muullekaan.