Jännittäjät ja hermoilijat [Tanssijat] (H50 2008-02-11 10:27)
Kirjoituksesi sai minut muistamaan kauniin tekstin, joka pannaan usein Nelson Mandelan suuhun, vaikka se on Marianne Williamsonin:
Our deepest fear is not that we are inadequate. Our deepest fear is
that we are powerful beyond measure. It is our light, not our darkness that
most frightens us.
We ask ourselves, Who am I to be brilliant, gorgeous, talented, fabulous?
Actually, who are you not to be? You are a child of God. Your playing
small does not serve the world. There is nothing enlightened about shrinking
so that other people won't feel insecure around you.
We are all meant to shine, as children do. We were born to make manifest the
glory of God that is within us. It's not just in some of us; it's in
everyone. And as we let our own light shine, we unconsciously give other
people permission to do the same. As we are liberated from our own fear, our
presence automatically liberates others.
Kömpelö käännösyritys:
Syvin pelkomme ei ole heikkous ja riittämättömyys. Syvin pelkomme on, että olemme mittaamattoman voimakkaita. Ei pimeytemme pelota meitä, vaan valomme.
Kysymme itseltämme: kuka minä olen olemaan älykäs, upea, lahjakas, mahtava? Tarkemmin ajatellen, kuka sinä et olisi olemaan? Olet Jumalan lapsi. Itsesi vähätteleminen ei hyödytä maailmaa. Ei kannata yrittää kutistua pieneksi, jotta toiset eivät tuntisi oloaan epävarmaksi seurassamme, siinä ei ole mitään valaistunutta.
Meidät on kaikki tarkoitettu loistamaan, kuten lapset tekevät. Me olemme syntyneet ilmentämään Jumalan kunniaa, joka on sisimmässämme. Eikä se ole vain joissakin meistä, vaan kaikissa. Ja kun annamme valomme loistaa, annamme tiedostamattamme luvan muille ihmisille tehdä samoin. Kun vapaudumme peloistamme, läsnäolomme vapauttaa automaattisesti toisetkin.
xxx xxx xxx
Kun luin tuon lainauksen ensimmäisen kerran, se tuntui minusta käsittämättömältä, mutta minulla oli vahva tunne, että se saattaa hyvinkin olla totta. Nyt tiedän, että se on.
Tanssi oli minusta rentoa puuhaa, kunnes aloin omasta mielestäni osata jotain. Siitä alkoi jännittäminen. Halusin loistaa, mutta samalla pelotti niin pirkuleesti.
Nyt kun osaaminen on taas jäänyt taas taka-alalle, eli en välitä stressata, osaanko vai en, jännittäminenkään ei enää niin vaivaa.
Oi niitä aikoja, kun unelmien prinssi pyysi tangolle, ja se oli kamalinta ja ihaninta, mitä saattoi tapahtua. Se vaikea käännös onnistui, ja minä aloin täristä. Minulla on melkein ikävä jännittämistä :D
Vaikka jännittäminen voi tuntua kiusalliselta, jopa tuskalliselta, se on myös merkki hyvin voimakkaasta elossa olemisesta.
Ja kuitenkin, samalla kun kirjoitan noin, tiedän, että tästä ei ole mitään apua hänelle, joka parhaillaan jännittää ja kärsii siitä. Tiedän, mitä on kärsiä voimakkaasta, lähes lamauttavasta jännittämisestä. Se voi pahimmillaan viedä itsemurhan partaalle, ehkä joskus sen partaan ylikin.
On hyvä, että ihmisissä on H50:n kaltaisia hyväntahtoisia rentouttajia. Edes jonkun ihmisen seurassa voi tuntea olonsa hyväksytyksi ja turvalliseksi. Silloin ehkä jonain päivänä se sisäinen loisto pääsee esteettä esiin.